AfterDawn.com: Käyttäjien profiilit: Tretjakov: Blogiarkisto

Kovaa menoa Gloucestershiressa

(28.6.2007 23:35)

Simon Pegg on tämän päivän brittikomedian nousevin kova jätkä. Suomen televisiossa hän vilahti puolitoista kautta kantaneessa kämppiskomediassa Spaced (1999), kunnes löi läpi itse kirjoittamallaan zombiekomedialla Shaun of The Dead (2004). Välillä hän esiintyi jenkkikomediassa Big Nothing (2006), mutta nyt Pegg on palannut lajityyppiparodiaan poliisitoimintakomedialla Hot Fuzz (2007).

Konstaapeli Nicholas Angel (Pegg) on poliisiakatemiassa vuosikurssinsa priimus, osastonsa ylisuoriutuja ja poliisipiirin ylivoimaisesti tehokkain pidättäjä. Enkä nyt edes viittaa virtsarakkoon. Piirin muita koppalakkeja (Steve Coogan) tietysti vituttaa kuin pientä oravaa ja Nicholasille junaillaan siirto ylikonstaapeliksi jonnekin jumalan selän taakse.

Tarina on siis perusteellinen peilikuva Reinikaisesta, kaupunkiin siirretystä suurpiirteisestä maalaispoliisista, eli pilkuntarkka mallipoliisi, joka ei ole koskaan nähnyt yhtään poliisitoimintaleffaa. Mukana on toki aimo annos kaikkien kauhuelokuvien äpärämutanttia Kuutamosonaattia. Koko kaksituntinen keitos on ahdettu täyteen vauhdikasta musiikkivideoleikkausta ja vahvaa parodiaa elokuvien poliisitoiminnasta. Ja mehän tiedämme, mitä toiminnasta seuraa: mittava määrä työlästä paperintäyttöä poliisiasemalla.

Viitteitä vilisee niin genrestä kuin takavuosien videopeleistäkin. Ehkä jos tuntisin poliisitoimintagenren klassisia kohtauksia, parodia uppoisi vieläkin paremmin, mutta en mä yhtään der Alten enkä Columbon kohtausta tunnistanut. Timothy Dalton tekee mehukkaan roolin niljakkaana marketinjohtajana. Splatterin sankari Peter Jackson vilahtaa cameossa puukottavana joulupukkina. Cate Blanchettilla on muutaman minuutin sivurooli Nicholasin exänä, vaikka häntä ei paljon nähdäkään. Säästyipä puvustusta ja meikkiä...

Parodian takana tietysti kulkee poliisidraaman juoni ja verisiä murhia, joita poliisisankarimme selvittelevät. Voisi kuvitella, ettei juonesta ole niin väliksi, mutta kyllä se sen verran auttavasti toimii, että viitsii ihan tosissaan kiinnostuakin, miten tässä lopulta käy. Tottakai homman kuuluu olla överi, mutta onneksi sentään ei ihan älytön. Leffa kestää hyvin kasassa koko parituntisen.

****½

[ Kommentoi ]

Pieniä muutoksia suunnitelmiin

(28.6.2007 23:34)

Simon Pegg (Shaun of The Dead) ja David Schwimmer (Friends) tähdittävät epätasaista mustaa komediaa Big Nothing, joka on kuin överiksi vedetty teemaparodia Lock, Stock and Two Smoking Barrelsista, lisättynä ehkä hitusella Shallow Gravea.

Professorin hommista pihalle lempattu Charlie (Schwimmer) on kärsinyt urallaan melkoista epäonnea ja ajautunut pikkuhuijari Gusin (Pegg) työtoveriksi. Niissä hommissa ei rikastu kukaan, joten Gusilla onkin parempi suunnitelma, jossa tarvitaan Charlien apua. Rahaa on pakko saada pikapuoliin Gusin sokeutumassa olevan tyttären auttamiseksi, joten hieman laillisuuden tuolle puolenkin lipsahtavat keinot sallitaan.

Elokuvan käsikirjoitus on tiukkaan rakennettu palapeli, jossa kaikki loksahtaa siististi paikalleen, eikä yhtäkään palaa jää yli. Siinä suhteessa se on kuin tynkäjuonesta koottu seikkailupeli, jossa jokaista vihjettä tarvitaan arvoituksen ratkaisemiseksi.

Komiikka syntyy palojen loksahtelemisen yllätyksellisyydestä ja överiin saakka hämmästyttävistä "ympäri mennään, yhteen tullaan"-käänteistä. Mitään uutta lajityypissä ei ole, mutta hiton hyvin se viihdyttää kertaalleen katsottuna. Koomikkona Pegg on elementissään ja esittää loistavasti kiipelistä toiseen luovivaa kikkailijaa, joka koettaa pitää hermojaan kasassa vaihtelevalla menestyksellä. Schwimmerin yksiulotteisuus näyttelijänä vähän kiusaa, hän on alusta loppuun sama vikisevä luuseri luhistumaisillaan paineen alla. Vaikea kuvitella sellaista jätkää perheen isänä.

Hyvä ja riittävästi jännitystä ylläpitävä kesäkomedia

***½

[ Kommentoi ]

Kulta, minulla on paha aavistus...

(27.6.2007 12:42)

Jos jostakusta muusta kuin Jennifer Connellystä voisi kirjoittaa retrospektiviin, niin ehkä Sandra Bullockista. Ei sillä, että Bullockin ura olisi lähelläkään yhtä kiinnostava tai kirjoltaan monipuolinen, vaan ihan vain siksi että Sandra on niin ihq. Eikä edes varsinaisesti MILF. Siinä on jo riittävästi syytä katsoa uusinkin pääroolipläjäys Premonition.

Bullockin ura on täynnä enemmän tai vähemmän romanttisia draamoja, joissa joko haetaan sitä oikeaa rakkautta, tai sitten kultsi on jo löytynyt ja perhekin perustettu, mutta onni pitää pystyä pelastamaan. Tässä on kyse jälkimmäisestä. Eikä mitenkään lievästi, vaan ihan viimeisen päälle dramaattisesti. Nimittäin jos nyt ryssii, niin aviomies ja lasten isä (Julian McMahon) heittää veivinsä. Hups, itse asiassa se heittikin jo! Ei kun mitä, eihän heittänytkään. Heitti!

Premonition on jokseenkin eri kantilta rakennettu toisinto viimevuotisesta romanttisesta mysteeristä The Lake House. Budjettia on kai karsittu, kun vastanäyttelijänä Keanu Reeves on vaihtunut McMahoniin. Trillerin rakenteeksi valikoituu monista keitoksista tuttu salaliittoteoria, jossa odottamatonta maailmanjärjestystä kommunistien juoneksi epäilevä perheenäiti leimataan mieleltään järkkyneeksi - ja ehkä ihan syystä. Kuriositeettina mainittakoon, että elokuvassa annettu rauhoittava piikki annetaan Bullockin käsivarteen ihan oikeasti, mutta ruiskussa on jäykkäkouristusrokote äskeisen riehunnan aiheuttaman naarmun jälkimaininkeihin...

Kun mahdollisen salaliiton arkkitehtuuri alkaa valjeta Sandralle, hän vihdoin rauhoittuu ja joutuu pohtimaan elämän ja kuoleman kysymyksiä, sekä sitä, mikä oikeasti on tärkeää. Ja tietysti voimakkaasti moraalisia valintoja. Isä meidän, joka olet taivaassa, näytä sarves.

Premonition on saksalaisen Mennan Yapon vasta toinen ohjaus, mutta jälki on siistiä ja moitteetonta. Mysteeri pysyy katsojalle mysteerinä siinä missä päähenkilöillekin, joten ohjaaja on mallikkaasti peittänyt kässärin heikkoudet ja puutteet. Keitos pysyy hyvin koossa. Mikään suuri elokuva tämä ei ole, mutta vähintään keskivertaisesti viihdyttävä muunnelma teemasta, jonka vitsi paljastuu vasta vähitellen. Ei siitä sen enempää.

***

[ Kommentoi ]

A scent to kill for

(27.6.2007 10:48)

Eurooppalaisen elokuvan kenttä on moninainen ja kiehtova, ja saksalaisilla on siinä aivan omaleimaisensa rooli. Saksalainen Tom Tykwer (Lola rennt) on ehtinyt ohjata muutaman napakan genrekokeilun kiinnostavin tuloksin. Uusin saavutus Perfume - The Story of A Murderer yltää kaikin puolin kärkikastiin ja vetää tekniikkansakin puolesta vertoja mille tahansa Hollywoodin pukudraamalle. Tarinansa puolesta se on tietysti aivan toista maata.

Perfume alkaa ranskalaiselta keskiajalta päähenkilön (Ben Whishaw) kurjan elämän lopusta pyövelin tuomion julistuksesta ja sinkoutuu siitä taas tympeästi takaumaan aina tuomitun syntymään saakka. Mielestäni tätä tylsämielistä cliffhanger-takaumarakennetta saisi näkyä vähän harvemmin tai mieluiten ei ollenkaan. Jokseenkin aliarvioi yleisöä aloittaa tarina kiperästä kiipelistä ja sitten heittäytyä kertomaan alusta saakka, miten siihen kiipeliin on jouduttu ja miten siitä voisi kenties selvitä. Eivät eurooppalaiset katsojat tarvitse amerikkalaisia houkutteita.

Perfume on hämmästyttävä fantasia sarjamurhaajasta, joka syntyy pariisilaiselle torille keskelle haisevaa kalatiskiä aivan muina miehinä. Vaan hän ei ollut kuka tahansa. Hänellä on supervoima, kyky haistaa ja tuntea aromien kaikki vivahteet. Kyky arvostaa tuoksuja ja luoda niitä. Ainakin pienellä harjoituksella ja ainoan leffaan kiinnitetyn tähden Dustin Hoffmanin esittämän parfyymimestarin koulutuksella. Mutta entä kyky tuntea normaalisti ja elää niinkuin tolkullinen ihminen elää? Sitäpä ei oppimattomalle supersankarille ole suotu.

Elokuva on 140 minuuttia silkkaa kauneutta, satua, viipyilevää korkeimman estetiikan metsästystä ja täydellisen tuoksun legendan täyttämistä. Pakkomiellettä patologiseen mielipuolisuuteen saakka. Hämmentävän ristiriitainen keitos naisen ihon ylivertaista kauneutta (Rachel Hurd-Wood) ja sen kylmän tunteetonta tappamista. Tekijät ovat osanneet vangita sairaan murhaajan mielen pelottavan hyvin.

Tarinan lopusta jokainen saa tuumailla ihan mitä kykenee, mutta eipä yllä Grimmin veljestenkään hurjat sadut tällaiseen vaikuttavuuteen. Mutta tätähän elokuvien juuri pitääkin olla: visuaalisia hämmästyttäviä illuusioita, jotka ravistelevat sielua joka suuntaan. Tässä niitä suuntia riittää.

****

[ Kommentoi ]

Kaveria mätetään kesäyössä

(27.6.2007 0:05)

Larry Clark on ohjannut vain kourallisen elokuvia, mutta ne ovat kaikki enemmän tai vähemmän raakoja kuvauksia lasten julmuudesta ja/tai seksuaalisista perversioista. Vuonna 2002 Ken Parkin mainosjuliste jouduttiin poistamaan Bio Rexin päädystä epäsopivana. Raflaavuutta ei ole säästelty esikoisteoksesta Kids lähtien ja sama teema jatkuu kolmannessa elokuvassa Bully (2001).

Bully epäilemättä sopii - jos mahdollista - treffileffaksi jopa Blue Velvetiä huonommin. Nimensä mukaan se kertoo kaveriaan koko ikänsä kiusanneesta Bobbystä ja hänen kiusaamistaan kavereista. Teinikakaroilla on vielä melkoinen tarve todistella jotakin itselleen ja lähipiirilleen ja joillakin tuo todistelun tarve vaan tuntuu purkautuvan pyrkimyksellä läheisten alistamiseen ja jatkuvaan päällepäsmäämiseen. Koulussa sitä sanottaisiin koulukiusaamiseksi, mutta kun se jatkuu samanlaisena koulun ulkopuolella, eiköhän se ole vain vittumaisuutta.

Vittumaisuuden ja kiusaamisen jälkiä kuvataan leffassa uskottavasti. Uhrit eivät saa itsestään sen verran irti, että katkaisivat kiusaajaan välit ja sulkisivat yhteisön ulkopuolelle. Enhän tiedä, auttaisiko sekään, en minä mikään lapsipsykologi ole. Nuorten tyhmyyttä ja ahdistusta kuvataan ylenpalttisen rajusti, eikä seksikohtauksia paljon lakanoilla peitellä. Niitä onkin leffan alkupuolella ilahduttavan runsaasti, mistä ylimääräinen tähden puolikas. Kaikki tosin eivät ole erityisen kauniita. Patoutumat purkautuvat rumalla tavalla ja joillekin seksikin on alistamista.

Vittuako tässä saarnaamaan, kamala leffa tämä on. Mutta vaikuttavalla tavalla. Jos tykkää vaan katsella nuorten naimista ja iloista elämää, joutuu ummistamaan silmänsä ainakin puolet koko elokuvasta. Kesäillan seksikomediaa kannattaa etsiä muualta, mutta kyllä Clark ahdistusta osaa välittää katsojalle kolmen tähden veroisesti. Vaihtais vaan joskus teemaa.

***

[ Kommentoi ]

Pyssyt paukkuvat Jumalan kaupungissa

(26.6.2007 16:33)

Jumalan kaupunki (Cidade de Deus) on köyhä kylä Rio de Janeiron lähettyvillä. Brasiliassa, jossa rikollisuus on arkipäivää ja jengisodat luonnollinen tapa kanssankäymiseen. Kaiken samban ja bossanovan keskellä teinipojat totuttavat nuorempia veljiään aseenkäsittelyyn ja vaihtoehtoisiin ansaintamalleihin.

Nuorella Buscapélla on jalkapallon ja jengisotien sijasta muita haaveita: hän haluaa isona valokuvaajaksi. Yksikin hyvä kuva tarjoaisi mahdollisuuden tehdä vaikutuksen ison kaupungin lehden nättiin toimittajaan Marinaan.

Jumalan kaupunki kasvaa 60-luvun pölyisestä tienvarsikylästä vilkkaaksi lähiöksi. Kasvaessaan se kasvattaa myös arvoaan, jonka edestä jengien kannattaa taistella toisiaan vastaan. Kylästä poispääsy tuntuu vaikeammalta kuin Frankin veljesten eteneminen Kalliosta Eiraan. Kaikki eivät tästäkään elokuvasta selviä hengissä. Buscapé ihastuu valokuvaukseen jo nuorena katsellessaan väkivaltaisia välikohtauksia ikuistavien reportterien toimintaa. Hän pysyttelee erossa kahinoista ja pitää hyvät välit kahtia jaetun kaupungin molempien jengipäälliköiden kanssa. Vain hyvien välien ja varastetun kameran avulla on mahdollista saada hurjista rikollisjengeistä parhaita kuvia, joilla aukeaisi paikka ison lehden kuvaajana.

Kaikessa on riskinsä. Jumalten kaupungissa kaikilla on henki herkässä ja pienikin väärä sana saattaa maksaa kalliin hinnan. Kylän johtajuus vaihtuu tiuhaan, sillä jengiläisen uralla elinajan odotus on kovin matalalla. Nuoren miehen kehityskertomus holtittomasti sotivien pyssysankareiden keskellä antaa brasilialaisuudesta hieman erilaisen kuvan kuin sambakarnevaalit Rion kaduilla.

Fernando Meirelles on ohjannut vahvan kuvauksen uskottavilla ja sympaattisilla henkilöhahmoilla. Jengien, poliisien ja asekauppiaiden väliset jännitteet toimivat, vaikka elokuvan alussa katsojan kiinnostus viedäänkin toimintakuvalla, josta siirrytään cliffhangerin taustoihin pitkän takautuman kautta. En ole ihan varma, onko se paras mahdollinen elokuvan rakenne, mutta kamalan usein se tulee vastaan.

****

[ Kommentoi ]

300 - konsolipelin oheistuote

(21.6.2007 20:37)

Viime aikojen hittipätkä 300 perustuu Frank Millerin samannimiseen sarjakuvaan, joka taas kertoo moneen kertaan tutun tarinan Thermopylaan taistelusta vuodelta 480 eaa. Periaatteessa hyvä idea, joka ei voi epäonnistua: aihe on hyväksi havaittu ja Milleriltä niin ikään adaptoitu Sin City toimi täydellisesti.

Vaan tämäpä ei toimi miltään osin. Millerin fantasialla ryyditetty sarjistarina saa tässä mainoselokuvamaisia ulottuvuuksia. Visuaalista fantasiasisältöä ei silti voi edes verrata The Fountainin huikeaan kauneuteen. Oraakkeleiden maaginen leijuminen on kuin laihdutusmargariinimainos. Elokuvan ainoa sisältö eli taistelukohtaus on pelkästään elävää videopeliä: pelaajan armeijaa vastaan marssitetaan tehtävä tehtävältä haastavampia mörköjä ja vastustajia ja armeijan tehtävä on selviytyä niistä. Näyttävimmät taistelusuoritukset voi katsoa hidastuksena pelitehtävän päätteeksi. Tästäkö piti tehdä elokuva? No ei oikeastaan... vaan videopeli 300: March to Glory.

Tarinahan on pohjimmiltaan tosi opetus historiasta, mutta tässä valossa se on hämmästyttävän korni. Spartalaiset varmasti olivat kreikkalaista soturikansaa ja asenne saattoi hyvin olla "sotapeli pelataan game overiin saakka". Enkä epäile hetkeäkään, etteikö tämä vetoaisi sotasankareita ihaileviin pikkupoikiin. Kyllä minäkin polvenkorkuisena fanitin historiallisia sankareita Aleksanteri suuresta Leonidas I:een (Gerard Butler), mutta eihän polvenkorkuinen kohdeyleisö voi päästä katsomaan näin veristä sotaelokuvaa. Peli on kielletty alle 15-vuotiailta, mutta sehän on sille vain parasta puffia!

Tarina persialaisten (nykyinen muslimimaailma) ja kreikkalaisten (nykyinen kristitty Eurooppa) kohtaamisesta on häpeämättömän suoraviivainen allegoria muslimien pysäyttämisestä ja ylistys kristityn Lännen puolustamiselle. Idän ja lännen ristiriitaa kaivetaan siis toden teolla ajalta kauan ennen kristinuskon ja islaminuskon syntyjä. Bysantin keisarit ja Turkin ottomaanit eivät tässä vaiheessa ole edes pilkkeenä vanhempiensa silmäkulmassa.

Siinä missä spartalaiset kuvataan uljaskroppaisina taistelijoina, persialaiset riitapukarit nähdään tatuoituina ja lävistettyinä irvokkaina tummaihoisina kummajaisina mystisten naamioiden ja koristeiden takana. Persian kuningas Xerxes I vääntelehtii hinttimäisesti lävistyskoruja joka paikassa (ja mä sanon että joka paikassa). Vaan ovatpa sileän kiiltävät yläruumiit paljaina kekkaloivat spartalaisetkin aikamoisia homoikoneja. Kenelle tämä leffa on oikein tehty? Ja kuka tämmöistä saastaa tekee?

Tekijä on Zack Snyder, joka tulee - yllätys yllätys - mainoselokuvamaailmasta. Elokuvapuolella hän on kunnostautunut lähinnä Romeron zombieklassikon uudelleenraiskaamisessa. Meriitti kai sekin.

Tarinassa ei ole paljon tolkkua. Ensin korostetaan ja alleviivataan spartalaisten kuuluisaa kurinalaista muodostelmasotimista ja sen tehokkuutta, mutta heti seuraavassa kohtauksessa muodostelmat on unohdettu ja veri lentää huikeissa yksilösuorituksissa, jotka ovat niin kaukana kurinalaisuudesta kuin vain mahdollista. Ja tietysti tyylikkääksi tanssiksi hidastettuna mahtipontisemmin kuin euroviisufinaalissa.

Elokuvaan on sitten koetettu saada jonkinlainen draaman kaari ja henkilöjännitteitä, mutta kadoksiin ne jäävät pompöösien taistelukohtausten välissä. Sarjakuvasovituksien joukossa 300 jää noloksi torsoksi, eikä tämän pelipuffin kohdalla voi oikeastaan puhua edes elokuvasta. Sen merkittävin ansio on varmasti historian häpeämättömin pelituotteistus. Warner Brothers Games julkaisi Sonyn konsolisovituksen jo ennen elokuvan ensi-iltaa. Siitä julkeudesta puoli tähteä lisää!

Ihme homoilua joka tapauksessa.

*½

[ Kommentit: 1 | Kommentoi ]

Elämän puu kasvaa nuoruuden lähteestä

(20.6.2007 23:16)

Darren Aronofsky ampaisi tietoisuuteeni vuoden 1999 R&A-festivaaleilla mustavalkoisella taide-elokuvallaan Pii. Pii lähestyi nörttiyleisöä, mutta käsitteli virtuaalin ja todellisuuden suhdetta vaikealla kerronnallisuudella paranoian ja skitsofrenian kautta. Läpimurtohitti Unelmien sielunmessu oli jo lähempänä mainstreamia, vaikka ei sekään helposti sulatettava. Nyt Aronofsky on osoittanut olevansa taiteessaan tinkimätön kirjoittamalla, ohjaamalla ja tuottamalla itse The Fountainin. Voisin arvata, että ilman aikaisempaa menestystä useimmat tuotantoyhtiöt pudistelisivat päätään tällaiselle taiteelle.

Elokuvaa on nimittäin perin vaikea omaksua ja se vaatii tullakseen ymmärretyksi parisen katsomiskertaa. Ensin aikatasot lomittuvat toisiinsa, minkä vielä jaksaa sulattaa. Kun aikatasojen kanssa sotketaan sulassa sovussa myös abstraktiotasot ja kerronnalliset metatasot, sekä pelleillään iloisesti katolisella inkvisitiolla, maya-intiaanien mytologialla ja zen-buddhistisella maailmankatsomuksella, ei metafyysisestä sopasta puutu enää mitään. Nautintoa sekä aisteille että tietoisuudelle.

Kaiken metafysiikan lomassa perusjuoni on vain puoli ruokaa. Siinä biokemian huippututkija Tomas (Hugh Jackman, Wolverine, Van Helsing) taistelee koe-eläinapinan raivolla löytääkseen parannuskeinon aivokasvaimelle, johon hänen vaimonsa (Rachel Weisz) on kuolemassa. Yhdellä psykofyysisellä metatasolla ratkaisuna on nuoruuden lähteestä kasvava raamatullinen elämän puu, toisella taas buddhalainen elämän kiertokulku ja kuoleman elämää synnyttävä ulottuvuus. Todellisuudessa ratkaisu on... histostako minä sen tiedän. Antaa elokuvan kertoa.

Jackmanin olemuksessa sekoittuu jotenkin itselleni hämmentävästi monen merkkinäyttelijän (Peter Krause, Pierce Brosnan, kalju John Malkovich) ominaisuus ja äänet, mutta sänkileukaisena ja pörrötukkaisena Wolverinen ulkonäkö jotenkin jää häiritsemään. Naispääosassa lyhythiuksinen ja suurisilmäinen Rachel Weisz on porno kuin 12-vuotias Nastassja Kinski. Aikamoista.

Elokuvassa Jackmanin ja Weiszin lisäksi muut näyttelijät eivät juuri pääse loistamaan, kun Aronofskin vaativa teksti ja ohjaus vievät huomion kaikesta muusta. Kuoleman läheisyyden aiheuttama kärsimys konkretisoituu ruumiillisena jälkenä siinä missä ikuisen elämän autuuskin. Nykyrealismi ja muinainen mytologia lopulta lähentyvät toisiaan siinä missä se on mahdollista.

Kysyttäväksi jää, onko Aronofski herännyt buddhalaisuuteen, vai seonnut lopullisesti skitsofreniaan. Se jää katsojan arvioitavaksi. Ja sanoinkuvaamattoman kaunis elokuva, joka ei päästä katsojaansa helpolla, vaan asettaa ratkaisun hänen harteilleen, ansaitsee minulta viisi tähteä. Tämä ansaitsee tulla nähdyksi isolta kankaalta.

Tämä elokuva on audiovisuaalista runoutta parhaimmillaan.

*****

[ Kommentoi ]

Sairasta menoa Kuuban kapitalistinaapurissa!

(20.6.2007 15:06)

Miten on mahdollista, että maailman rikkaimman valtion asukkaiden terveys ja elinaikaodote ovat kaukana maailman kärjestä? Eikö valtio piittaa kansalaisistaan, vaikka varaa olisi?

Michael Moore tunnetaan Amerikan Hannu Karpona hänen tehtyä pari yltiökriittistä leffaa ensin asekulttuurista ja sitten terrorisminvastaisesta sodasta. Yhdysvaltain konservatiivit eivät voi sietää koko äijää ja monet demokraateistakin pitävät Moorea vähän liian näkyvän vasemmistopopulistisena sensaatiojournalistina. Tyypin jutuissa on silti tukeva pohja.

Uusin elokuva Sicko (2007) (Suomen ensi-ilta 6.6.2007) kertoo Yhdysvaltain terveydenhuollon surkeasta jamasta. Enemmistö väestöstä on kyllin tervettä tai onnekasta saadakseen maksullisen sairausvakuutuksen, mutta dokkarin mukaan 46 miljoonalla kansalaisella ei ole siihen mahdollisuutta joko taloudellisista tai muista syistä. Niinpä sairastaminen on Yhdysvalloissa äärettömän kallista ja lääketeollisuus on huippubisnes. Elokuvan mukaan 18 000 kuolee vuosittain, koska heillä ei ole varaa hoitoihin. Sehän on vain darwinismia puhtaimmillaan, koska sentään 250 miljoonalla on vakuutukset ja hoidot kunnossa. Onko se muka väärin? Ei, sillä onhan vain luonnonmukaista, että vahvimmat selviytyvät.

Mooren tarttuma ongelma ei nyt kuulosta niin kovin kummoiselta eikä ensi hätään siltä vaikutakaan, kunnes lähdetään vertailun vuoksi käymään ulkomailla katsomassa, miten sama homma siellä hoituu. Paljastuu, että sairaita amerikkalaisia pakenee rajan yli Kanadaan ja turvautuu kulissiavioliittoihin päästäkseen kanadalaisen terveydenhuollon piiriin. Kanadalaiseläkeläiset eivät suostu matkustamaan Yhdysvaltoihin, koska siellä sairaustapauksen sattuessa lompsa tyhjenisi salamavauhtia.

Aika hurjaa ja hurjemmaksi menee, kun lähdetään katsomaan eurooppalaisia sosiaaliturvavaltioita Britanniaan ja Ranskaan. Moore kehtaa jopa vihjata, että amerikkalaisten halveksumassa Ranskassa voisi olla jotakin opittavaa. Kamera kuvaa häpeämättä onnellisia ja terveitä eurooppalaisia, kun samaan aikaan Yhdysvalloissa sairaalat dumppaavat kadulle sairaita, joilta loppuvat rahat laskun maksamiseen. Aivan niin, dementikot harhailemaan suoraan kadulle.

Dokkarissa haastatellaan lääkäreitä, vakuutuslääkäreitä, poliitikkoja ja johtajia. Paljastuu, että syy sairaanhuollon alennustilaan on Richard Nixonin hallinnon kylmän kapitalistisissa päätöksissä vuodelta 1971. Leffan puoliväli on räikeää Hillary Clintonin mainosta, kun senaattorin terveydenhuolto-ohjelman uudistushankkeita ylistetään ja hankkeen tyrmänneitä pahoja konservatiiveja parjataan.

Moore ei tyydy vain päivittelemään ja kauhistelemaan ongelman syvyyttä, vaan myös toimii. Ohjelmassa kuvattujen sairaskroonikoiden ongelmiin löytyy apua todella yllättävästä suunnasta. Vaikka leffa tuntuukin paikoin kauhealta amerikkalaiselta paatokselta, sen loppu on niin tehokas ja häpeämättömän tarkoitushakuisen tyrmäävä, että vastaväitteet käyvät mahdottomiksi. Hallituksen politiikka ja median luoma kuva vihollisvaltioista saa naurettavan leiman, kun Moore vetoaa tunteisiin ja tekee asiansa kiistatta selväksi. Tästä ei poliittinen dokumentti enempää voi politisoitua, mutta on se kyllä tehokas.

Draamadokkarista voisi herätä kysymään, että onko terveydenhuollossa kapitalismi väärin. Tämän perusteella voisi kuvitella, että darwinismi on kapitalismia pelkistetyimmillään. Mikäpä olisi sen luonnonmukaisempaa kuin darwinistinen luonnonvalinta? Ja voiko luonnonmukainen sitten muka olla väärin? Nyt mä olen ihan ymmälläni.

****

[ Kommentoi ]

Miehen on tehtävä mikä miehen on tehtävä!

(20.6.2007 0:43)

Aleksi Salmenperän ohjaamaa Miehen työtä hehkutettiin ennakkoon ihan vitusti kaikissa alan medioissa sen saadessa ensi-iltansa helmikuun lopulla. Sen jälkeen kriitikot ovatkin enimmäkseen vaienneet sen kuoliaaksi. Olisikohan syy siinä, että miesprostituution aihe on kauhean mehukas ja markkinaseksikäs hehkutettava, mutta itse elokuvan käsittelyssä se osoittautuukin varsin synkäksi ja ahdistavaksi. Kukas vittu sellaista haluaisi isommin riepotella. Vakava ja vaikea asia ei myy.

Jani Volanen on minusta aina ollut vähän mulkun näköinen ja oloinen jätkä, niin tässäkin päähenkilön sidekickinä. Sori vaan, jos joskus satut lukemaan tämän, mutta sähän oikeasti vain näyttelet mulkkua... Elokuva ei paljon lämmittele päästäkseen asiaan, vaan päähenkilö Juha (Tommi Korpela) ajautuu samantien työttömäksi, pyrkii saamaan seinäilmoituksilla remonttikeikkoja, joista heti ensimmäinen osoittautuukin lemmenkipeän kotirouvan seuranhauksi.

Tästähän tulee tietysti moraalista pohdintaa ja ankaraa arvokeskustelua. Aihetta ei paljon kaunistella, eikä sitä revitä auki joka nurkkaa myöten, kunhan vaan suoraviivaisesti vedetään puolitoista tuntia rankkaa kohtalodraamaa.

Sodankylässä Teltan iltapäiväisessä esityksessä Korpela oli itse kertomassa kohtauksien tekemisestä. Kahdenkeskisissä prostituutiokohtauksissa Korpela oli tavannut vastanäyttelijän vasta kuvauspäivän aamuna, eikä kohtauksia liiemmin harjoiteltu. Kohtausten kiusallisuus ja outous molemmille osapuolille jäi elokuvaan ja näkyi henkilöiden käytöksessä. Ja kyllä, ennen esitystä Sodankylän baareissa ja terasseilla kävi keski-ikäisten naisten supina, että nyt mennään katsomaan Tommi Korpelan munia. Saamansa piti.

Lyhyessä kohtauksessa nähtiin myös Minttu Mustakallio hehkuvana ja viimeisillään raskaana itkuun purskahtamaisillaan. Näytti niin aidolla, että varmaankin oli sitä. Stan Staanilalla on hauska rooli, mutta sen hän ylinäyttelee karikatyyrinomaisesti.

Elokuvan kaikki hahmot ovat oikeastaan tavalla tai toisella traagisia. Leffassa ei silti mitenkään osoitella sormella, että tragiikka olisi varsinaisesti kenenkään vika. Se vain tapahtuu ja paska lentää tuulettimeen. Pitäisikö työmiehen ahdingosta ja ihmisten onnettomuudesta syyttää yhteiskuntaa, vai mitä vittua? Onko mitään tehtävissä? Sanomattakin lienee selvää, että jos miesten tai naisten prostituutiossa on jokin ongelma, niin kieltolailla ne eivät varmasti ratkea. Tämäkään elokuva ei kerro, että millä sitten. Paitsi tietysti pajavasaralla palleille! Ja mielellään ihan jokaista.

****

[ Kommentoi ]

Koko roskan pomolla on paskaa otsassa

(20.6.2007 0:39)

Eurooppalaisen elokuvan kauhukakara Lars von Trieriltä odotetaan aina yllätystä. Yllätys on vaikea toteuttaa silloin kun sitä varta vasten odotetaan, mutta Trierillä on hämmästyttävä kyky onnistua yllättämään silti. On se saatana sälli!

Ilmeisesti välityönä Amerikka-trilogian lomassa ilmestynyt viimevuotinen Direktøren for det hele (Koko roskan iso johtaja) esittelee katsojille jälleen uudenlaisen elokuvan lajin. Erilaisia vieraannuttavia kerrontatapojahan on nähty, mutta tämä tapa sotkea elokuvan narratiivinen rakenne ja näytelmällinen luonne tuntuu taas jotenkin erilaiselta. Tuore se varmaankin on, mutta raikkaus lienee nyt korkeintaan katsojan kainalossa.

Juonta ei ole niin kamalan paljon, mutta kovasti siitä revitään irti huumoria ja kiusallisia tilanteita. Ne katsojat, jotka eivät kestä elokuvissa vaivaannuttavia kohtauksia, joutunevat harkitsemaan toisenkin kerran, että pitäisikö sittenkin katsoa jotakin romanttista komediaa tämän sijasta. Tässä kyllä vaivaannutaan koko rahalla, kun henkilö huomaa joutuneensa johonkin aivan toisenlaiseen tilanteeseen kuin aluksi kuvitteli.

Elokuvan nimi "Koko roskan johtaja" viittaa nyt siihen syntipukkiin, jonka syyksi firman johtajalla on tapana laittaa kaikki ikävät päätökset. Eipä tule paskiaisen mainetta, kun voi väistää vastuun piiloutumalla täysin kuvitteellisen kulissijohtajan taakse. Hommahan tietysti kusee kintuille, kun pahansisuinen islantilaissijoittaja haluaakin ehdottomasti tavata sen Koko roskan johtajan ennen kuin mitään nimiä pannaan papereihin. Niin niin, ongelmia tulee ja niissähän sitten kömpelösti kompuroidaan vaikka väkisin.

Koko roskan johtajan esittäjää esittävä Jens Albinus on Trierille pitkän linjan luottonäyttelijä ja mukana jo Trierin läpimurtoelokuvassa Idiootit. Metodinäytteleminen painaa läpi ja kummallisuutta vielä alleviivataan, kun Trier tekee itse pilaa omista metodeistaan hahmon näytelmäfriikkiydessä. Muutkin hahmot tuntuvat palaavan Trierin uran juurille kukin omassa yksiulotteisessa idioottimaisuudessaan.

Ei se mitään. Ainoastaan tässä ehkä vituttaa tahallisen paska kuvan ja äänen laatu ja tahallisen perseelleen vedetyt kuvakulmat. Tietenkään en tiedä, onko Sodankylässä nähdyssä festarikopiossa ollut jotakin feelua, mutta jos elokuvateatterin kankaalla nähty kuva on kuin telkkariin silvottu pan&scan puhuvine nenänpäineen (kirjaimellisesti), niin minusta sellaisen ratkaisun taiteellinen arvo menee pakkasen puolelle. Toisin kuin Lapin yötön yö. Siitä ehkä puolikas lisätähti.

***½

[ Kommentoi ]


		Käyttäjä	Salasana

		Puuttuuko tunnus? Liity jäseneksi nyt!. Salasana hukassa? Klikkaa tästä.

kesäkuu 2007